Varhaishistoria
Vuosituhannen alussa vienalaiset elivät pääasiassa luonnonantimien varassa metsästäen ja kalastaen. Karjatalous oli vähäistä, mutta kaskiviljelyä oli jonbkin verran. Kun Täyssinän rauha v. 1595 toi Ruotsin rajan Pohjanlahden perukalta ja Tornionjoelta jokseenkin nykyiselle seudulle, ryhtyi Ruotsi verottomaan ja rajoittamaan vienalaisten perinteistä Pohjanlahden rannikolle, lähinnä Oulun ja Tornion seuduille suuntautuvaa kauppaa. Vienalaisten kauppiaitten pääasiallisia myyntiartikkeleita olivat turkikset, metsälinnut, kapakala ja merisuola, jota saatiin Vienanmeren rannikon varnitsoista – suolakeittämöistä. Ryöstöretkiä tehtiin puolin ja toisin Venäjältä Pohjanmaalle ja päivastoin. Solovetskin luostarissa (= saari Vienamerellä) on edelleen sinne Kainuusta Manamansalosta raahattu iso kirkonkello.
Suomi ja Viena 1808 jälkeen
Suomen sodan jälkeen oltiin samaa maata ja rajan poistuttua kaupankäynti tuli helpommaksi. Kun kaskiviljely kiellettiin ja metsästystä voimakkaasti rajoitettiin, ja metsät olivat valtion omaisuutta, tuli kaupankäynnistä, etenkin ns. laukkukaupasta viime vuosisadalla vienalaisten merkittävä elinkeino. Suomessa liikkui viime vuosisadan loppupuolella vuosittain yli tuhat ’reppuryssää’ tai ’permiä’ myynti- artikkeleinaan huivit, shaalit, vaatteet ja jalkineet, pitsit ja nauhat, ompelutarvikkeet ja ruhkamat, mälli ja nuuska ja karamellit.
Vienan runot ja Kalevala
Matkoillaan laukkuryssät laulelivat – ehkä koti-ikäväänsä – ja niinpä Sakari Topelius vanhempi, satusedän isä, joka oli piirilääkärinä Pohjanmaalla sai kuulla Vienan runoja. Julkaistaessaan viidennen lauluvihkonsa vuonna 1831 hä n kertoessaan Vienan lauluista toteaa, että on vain yksi laulupaikka – sekin Suomen rajojen ulkopuolella Vuokkiniemen pitäjässä – jossa urosväen vanhat tavat ja jutut ovat säilyneet ”vilpitönnä ja puhtaana”. Kun laulumaista oli kuultu,alkoi runonkerääjien vuo virrata Vienaan. 1825 Sjögren, 1829 Fellman, 1833 Lönnrot ja 1834 Lönnrot Uhtualle, mikä matka loi pohjan Kalevalan ensimmäiselle painokselle, ja vielä 1835 ja 1836-37 Lönnrot.
Kun Kalevalan syntymisellä pää oli avattu, virisi vuonna 1800-luvun loppupuolella lähes kaikkiin taiteenaloihin vaikuttanut romanttinen, kansallishenkinen taidesuunta, karealismi. Niin lähtivät monien muiden mukana vuonna 1879 sanomalehtimies A.W. Ervasti ja myöhemmin Akseli Gallen-Kallela, Louis Sparre, Emil Wikström, Juhani Ahto, Eino Leino, Ilmari Kianto, Samuli Paulaharju ja jopa Jean Sibelius, jolle tosin Karjalaksi riitti Koli.
Vuosi 1905 ja ensimmäinen kansallinen herääminen
Tehokas venäläistämistyö alkoi Vienassa samaan aikaan vuosisadan vaihteessa, kun Bobrikov harjoitti sitä Suomessa. Kun Venäjän 1905 vallankumouksen laineet löivät myös Vienan Karjalaan ja Venäjän sortovalta hellitti otettaan, perustivat Suomeen muuttaneet, lähinnä laukkukauppaa organisoineet entiset vienalaiset, tukkukauppias Aleksei Mitron johdolla 1906 Wienan Karjalaisten Liiton, jonka perustajiin kuului myös Vienan Karjalan vaiheisiin voimakkaasti vaikuttanut kuusamolainen Uhtualta kotoisin ollut kauppias Paavo Ahava vanhempi.
Liitto saavutti näkyvimmät tuloksensa valistus- ja koulutoimen aloilla. Jo ensimmäisenä toimintavuotenaan se perusti Vienaan useita suomenkielisiä kiertokouluja, 22 lukutupaa, Uhtuan veistokoulun ja kirjaston sekä toimitti suomenkielisen aapisen. Kuitenkin jo vuonna 1907, Vienan raskaimman venäläistämiskauden 1908-1914, kynnyksellä kaikki liiton kansankieliset koulut ja lukutuvat suljettiin ja kaksi karjalaista valistumiestä lähetetiin Siperiaan. Liiton toiminta tyrehtyi aina vuoteen 1917 saakka.
Vuosi 1917 – vapauden ajatuksia
Olojen vapauduttua Venäjällä vuoden 1917 helmikuun vallankumouksen jälkeen Wiena Karjalaisten Liitto jatkoi toimintaansa Karjalan Sivistysseuran nimellä. Se järjesti Uhtualla heinäkuussa suuret heimojuhlat, joiden yhteydessä pidetyssä kansalaiskokouksessa päätettiin tehdä Venäjän väliaikaiselle hallitukselle esitys Vienan ja Aunuksen muodostamasta autonomisesta hallintoalueesta. Itsenäisyyttä tai Suomeen liittymisestä ei tässä vaiheessa virallisesti tavoiteltu, vaikka eräät seuran johtohenkilöt niitäkin mahdollisuuksia punnitsivat. Venäjän lokakuun bolsevikkivallankumous muutti kuitenkin tapahtumien suunnan.
Vuosi 1918. Evl. Malmin Vienan retki ja Kiannon ”sotaretki”
Suomalaisten aktivistien keskuudessa oli jo aikaisemmin lähdetty siitä, että samaan aikaan Suomen kanssa myös heimoveljet vapautetaan Venäjän kahleista. Kun Suomen vapaussota oli syttynyt, Karjalan Sivistysseura ja heimoaatteen elähdyttämät aktivistit ehdottivat helmikuun 1918 lopussa Vaasan hallitukselle ja ylipäällikkö Mannerheimille Vienaan lähetettävää retkikuntaa. Hallitus antoi yksimielisen tukensa ajatukselle 3.3.1918, koska pelättiin Pohjois-Suomesta Itä-Karjalaan paenneiden Suomen punaisten hyökkäävän sieltä valkoisten selustaan. Päämaja hyväksyi hyökkayssuunnitelman, joukot värvättiin vapaaehtoisista ja asevelvollisista – ja toiminta alkoi. Jääkariluutnantti Kurt Martti Wallenius pysäytti punaisten hyökkäyksen pohjoisessa Paanajärven tasolla rajan pintaan.
Everstiluutnantti Carl Wilhelm Malm kokosi maaliskuussa Kuopioon 370 miehen suuruisen vapaaehtoisjoukon, jonka johdossa hän ylitti rajan Raatteessa 21.3.1918 ja saapui ilman vastarintaa Uhtualle 23.3.1918. Karjalaiset eivät kuitenkaan ottaneet Malmia vastaan varsinaisena vapauttajana, eivätkä yhtyneet joukkoon. Vienan Kemin edustalle edettiin 10.4. mennessä, missä syntyi taistelu punaisia vastaan. Sen päätyttyä Malm’in oli vetaydyttävä kelirikkoista tietä takaisin Uhtualle, minne saavuttiin 17.4. ilman merkittäviä tappioita.
Heinäkuussa kirjailija Ilmari Kianto teki Vienaan ”agitatsiooniretken”, jonka aikana hän yritti nostattaa vienalaisia liittymään Suomeen iskulauseella ”Suomi suureksi – Viena vapaaksi”. Kianto piti agitaatiopuheet Uhtuan suurilla Petrunpäivillä, joiden järjestäjänä oli myöhempiin vaiheisiin merkittävästi vaikuttanut repolalainen opettaja Wasili Keynäs, sekä Jyskyjärveltä ja Kiestingistä. Kianto oli raskaasti pettynyt Karjalan miesten haluttomuuteen tarttua aseisiin suomalaisten rinnalla – ”orjan merkki olkoon teidän otsassanne” – mutta myös täydellisen haltioitunut Vienan puhdashenkisestä kansasta ja sen naisista. Kiannon matka kulki reittiä Raate - Latvajärvi - Vuokkiniemi - Jyvälahti - Uhtua - Luusalmi - Jyskyjärvi - Uhtua - Röhö - Kiestinki - Röhö - Uhtua - Vuokkiniemi - Raate ....
Malm’in joukko jäi odottamaan Uhtualle tapahtumien kehitystä vapaussodan päättymisen jälkeen. Malm erosi sairastuttuaan 13.7. ja hänen sijaisekseen tuli komppanianpäällikkö Brotherus. Vapaaehtoisjoukkoja alettiin kotiuttaa.
Englantilaisten saapuminen sotanäyttämölle, Muurmannin legioona
Tilannetta Vienassa ja karjalaisten haluttomuutta liittyä suomalaisiin Vienan vapauttajiin selittää merkittävästi englantilaisten tulo Itä-Karjalan sotanäyttämölle ja ns. Muurmannin legioonan perustaminen. Kun saksalaiset olivat helmikuun lopulla edenneet kohti Pietaria ja Mannerheim antanut päiväkäskynsä Suomen tavoitteista Itä-Karjalassa, Suur-Suomi päiväkäskyn, ja Saksan ja Venäjän rauhanneuvottelut venyivät, englantilaiset päättelivät, että suomalaiset olivat saksalaisten yllytyksestä ryhtymässä valtaamaan Muurmannin rataa ja alkoivat ottaa haltuunsa Muurmanskin. Englantilaiset eivät tienneet, että suunnitelmat kyllä olivat olemassa, mutta tässä vaiheeessa Saksalla ei ollut vielä mitään tekemistä niiden kanssa. Tämä johti englantilais-ranskalaisten pienten, vain muutaman sadan miehen suuruisten maihinnousujoukkojen lähettämiseen Murrnanskiin.
Saksalaisten joukkojen maihinnousu Suomeen Ahvenanmaalle 5.3. lisäsi Englannin epäilyjä suomalais-saksalaisista tavoitteista Englannille strategisesti tärkeällä Pohjois-Venäjän alueella. Koska Englannilla oli vaikeuksia lähettää Venäjälle riittävän suuria joukkoja saksalaisuhan torjumiseksi, sen oli siksi tukeuduttava paikallisiin voimiin puolustuksen järjestämiseksi. Yksi keino oli suomalais- ja saksalaisvastaisen propagandan harjoittaminen karjalaisväestön keskuudessa ja siihen mm. Malm törmäsi.
Englanti alkoi myös tukea punaisten suomalaisten taistelua huhtikuun puolivälissä Walleniuksen joukkoja vastaan Kantalahden länsipuoleisella alueella ja aseistaa punaisia joukkoja, ts. Englanti liittoutui kenen hyvänsä kanssa, joka taisteli Itä-Karjalassa suomalaisia vastaan.
Vapaussodan vielä Suomessa jatkuessa Englannin kannanotot vaikuttivat myös Päämajan haluun toimimiseen Itä-Karjalassa. Malm’in joukot olivat vapaaehtoisia, eivätkä osa valkoisen Suomen armeijaa.
Kuisman verinen tie Uhtualta Suomeen
Kesällä jääkärikapteeni Toivo Kuisma kokosi vapaaehtoiset Vienaan toiselle retkelle. Ylipäällikkö Wikman oli Mannerheimin eron jälkeen nimittänyt Kuisman uudestaan muotoutumassa olleen Vienan Karjalan retkikunnan päälliköksi 24.7. ja uusi retkikunta oli käytännössä Suomen armeijan osa. Kuisman päästyä Uhtualle, tapahtumat alkoivat kehittyä nopeasti. Punainen Karjalan rykmentti – otrjadit – englantilaisten tukemana hyökkäsi idästä. Haikolasta vetäydyttiin, Luusalmelta vetäydyttiin, Jyskyjärveltä vetäydyttiin, Uhtualta vetäydyttiin, Jyvälahdesta vetäydyttiin ja asevarasto piti tuhota. Vuokkiniemestä vetäydyttiin 1.10. Kuisma jouti miehineen saarroksiin. Kiivaan taistelun jälkeen hän pääsi murtautumaan motista ja vetäytymään joukkoineen Suomen puolelle.
Taistelujen miestappiot olivat suuret, 83 kaatunutta – n. 30% miesvahvuudesta. Joukoista karkasi n. 40 miestä.
Tappioiden perussyy oli varmasti tässä vaiheessa ylivoimainen vihollinen, mutta lainatkaamme Kiantoa, joka syytti retkikuntaa siveellisestä kunnottomuudesta. Hän kirjoitti syyskuussa yleisesikunnan päällikölle. Vastuu oli Kiannon mukaan värvääjien, jotka olivat leväperäisesti tutkineet Vienaan lähteneet miehet. Nyt sinne oli mennyt kaikenlaisia irstailijoita, tautien kantajia (kupppatautisia), ym punakaartilaisia. Joukon johtajaa Toivo Kuismaa kunnioitettiin ja Vuokkiniemen vetäytymistaistelua pidettiin taitavana sotilastekona, mutta Kuisma pyysi Kiannolta julkista tukea.
Kianto vastasi kirjoittamalla lehtiin: ”Jyskyjärven Jouhkolan (Haikola) ja monen muun kylän yllätykset olivat surullisia todistuksia suomalaisesta vapaaehtoisten heikkoudesta. Uhtua annettiin viholliselle taisteluitta, Jyvälahti samoin ja kun Vuokkiniemen piirityksen jälkeen retkikuntalaistemme rippeet valtasi pakokauhu ja kun päällikkö oli – osaamatta ryhtyä kuljetukseen – räjäyttänyt ilmaan kaksi makasiinillista kallita Suomen sotatarpeita sekä upottanut kivääreitä jne. on tämä todistetusti siveellisesti rappeutuneen retkikunnan jäännös uusiin taisteluihin haluamatta vetäytynyt Suomen puolelle, Suomussalmen pitäjään ja on siis Vienan Karjala katsottava toistaiseksi menetetyksi.”
Kuisman joukkojen vetäydyttyä seurasi Vienassa kosto niitä, lähinnä vienalaisia suojeluskuntalaisia kohtaan, jotka eivät ehtineet paeta Suomen puolelle ja olivat tekemisissä suomalaisten kanssa. Tappion jälkeen Kuisma yritti vielä muodostaa vienalaisista pakolaisista koostuvaa Vienan Kaartin, mutta se ei lähtenyt hyökkäykseen koska Aunuksen retki vaati voimat.
Vienan vapaussota 1921-1922
Kun maailmansota oli päättynyt Itä-Karjalan taistelutilanne muuttui vuoden 1920 alussa. Englantilaiset vetäytyivät Murmanskista, koska Saksan uhka oli väistynyt. Bolshevikit saivat kevättalvella haltuunsa koko Murmanskin radan, mutta eivät aluksi pystyneet laajentamaan aluettaan paljoakaan radan varresta rannikolta sisämaahan. Vienassa vain rannikkokylät ja suuremmat asutuskeskukset olivat venäläistyneet, kun taas sisämaa radasta länteen oli lähes puhtaasati karjalaista.
Tässä vaiheessa vienankarjalaiset perustivat Uhtualla Vienan Karjalan väliaiksen toimikunnan 21.7., puheenjohtajana Antti Vierma. Keväällä 1920 oli rauhallista ja vaikka bolshevikit miehittivät Uhtuan maaliskuussa ne antoivat Maakuntapäivien kokoontua 21.3.-11.4.1920 ja siellä päättää erota Venäjästä. Maakuntapäivät nimitti toimikunnan työtä jatkamaan Karjalan väliaikaisen hallituksen, ns. Hilippälän hallituksen, joka joutui kuitenkin jo kesäkuussa Vuokkiniemellä pidettyjen maakuntapäivien jälkeen pakenemaan Suomeen.
Lokakuussa 1921 Voijärven pitäjässä Vienan Kemistä lounaaseen syttyi bolshevikkejä vastaan kapina, joka nopeasti laajeni karjalaiseksi porvarilliseksi kansannousuksi Vienassa ja Aunuksen pohjoisosissa. Tällä kertaa taisteli pääosin karjalaisista muodostunut joukko: karjalaisia n. 2.500, suomalaisia vapaaehtoisia n. 500, joista 27 jääkäriä, joukossa Suomen vapaussodassa mainetta saanut jääkräivääpeli Antti Isotalo. Myös majuri Paavo Talvela oli mukana johtamassa kapinan lopputaisteluja. Tunnettuja karjalaispäälliköitä olivat Vienassa Ukko Väinämöinen ja metsäsissirykmentin päällikkö Takkinen, sotilasnimeltään Ilmarinen. Venäläisten bolshevikkien ylivoiman edessä joukot joutuivat kuitenkin vetäytymään Suomen puolelle ja sota päättyi punaisen sissipäällikön Toivo Antikaisen lyötyä ne Kiimasjärven taistelussa helmikuun lopulla 1922.
Vienan vapaussota oli päättynyt ja raja sulkeutui. Suomessa oli pakolaisina n. 35.500 karjalaista. Vuoden 1923 lopussa oli enää n. 22.000, osa oli jatkanut matkaansa länteen, osa takaisn Neuvostoliittoon.
Vuoden 1922-1939
Vapaussodan päätyttyä alkoi Vienassa Neuvostotalouden rakentamisen kausi ensin vuonna 1920 perustetussa Karjalan Työkommuunissa, joka vuonna 1923 muutettiin Karjalan Autonomiseksi Sosialistiseksi Neuvostotasavallaksi (KASNT). Tasavallan johdossa oli pitkään suomalainen Edvard Gylling ja karjalaiset muistelevat aikaa varsin hyvällä. Gyllingin ura päättyi kuitenkin Stalinin puhdistuksissa Moskovassa ”oikeudenkäynnissä” teloitukseen kansanvihollisena 14.6.1938. Niin päättyi myös tuhansien muiden karjalaisten tie.
Talvisota
1939 joulukuussa hyökkäsi venäläinen (ukrainalainen) Neuvostoliiton 9. armeijan 163 divisioona Uhtuan, Vuokkiniemen ja Raatteen kautta Suomussalmelle. Suomussalmen raskaissa taisteluissa ne lyötiin Siilasvuon johdolla. Sitä seurannut 44. divisioona tuhottiin Raatteen tien kuuluisissa taisteluissa tammikuussa 1940. Maaliskuussa 1940 Karjalan nimeksi tuli Karjalais-Suomalainen Sosialistinen Neuvostotasavalta.
Jatkosota 1941-1944
III Armeijakunnan 3. divisioona Ryhmä F:n (Ev U. Fagernäs) tavoitteena oli edetä Raatteen kautta Vuokkiniemeen ja Uhtualle, ja toisen osaston Lonkkaan kautta Vuonnisiin ja sieltä Uhtualle. Osasto M:n hyökkäys alkoi aamuyöstä 1.7.1941. Latvajärvi saavutettiin aamulla ja hyökkäys pysähtyi illalla Kenasjärven lounaispään tasalle. Hyökkäystä jatkettiin seuraavana päivän 2.7. iltana ja Vuokkiniemi vallattiin 3.7. klo 1.00 yöllä. Osasto M jatkoi hyökkäystään Oinasniemen kautta Vuonniseen, jonne se saapui 10.7. ja sai yöllä yhteyden Osasto H:n.
Osasto H hyökkäsi Lonkkasta Kursmajoen etelärantaa pitkin Vuonniseen, minkä se saavutti 10.7. Elokuun alkuun mennessä oli pääosin saavutettu rintamalinja Röhö-Malviaisen risteys-Kis Kis järvien kannas-Eldankajärvi-Jyvälahti-Enonsuu-Alajärvi, johon Uhtuan suunnan hyökkäys pysähtyi asemasodan ajaksi. Rintamavastuu Uhtuan edustalla siirtyi saksalaisille maaliskuussa 1944, sodan loppuun asti.
Vuodet 1944-1990, evakkojen paluu ja jälleenrakentaminen
Sodan alettua lähes koko Vienan asujamisto oli evakoitu etenevien suomalaisten ja saksalaisten joukkojen tieltä pääosin Arkangelin alueelle. Suomen Vienassa miehittämille alueille jäi vain n. 600 asukasta lähes 12.000:sta. Nämä väestösiirrot jäytivät karjalaisen kulttuurin elinvoimaa. Karjalaiset perheet joutuivat täysin venäjänkieliseen ympäristöön ja monet lapset kadottivat äidinkielensä. Harva perhe palasi ehjänä takaisin kotimailleen ja vain harvat rintamalla taistelleet miehet eivät olleet haavoittuneet – moni heistä jäi pysyvästi invalidiksi. Heidän lisäkseen suuri joukko kansallisuudeltaan suomalaisia ja karjalaisia miehiä oli karkotettu vuonna 1942 Stalinin määräyksestä rintamalle kelpaattomina, poliittisesti epäluotettavina ns. työarmeijaan Uralille ja Siperiaan, itse asiassa ilman tuomiota keskitysleirille. Moni heistä näänyti siellä raskaaseen työhön ja aliravitsemukseen. Sodan päätyttyä ennen yksinomaan Karjalaisiin Vienalaiskyliin palasivat hajonneet evakkoperheet ja sotainvalidit, mutta niihin lähetettiin myös väestöä muista Neuvostoliiton osista, lähinnä Ukrainasta ja Valko-Venäjältä, missä monet kylät ja kaupungit olivat tuhoutuneet. Näillä voimilla Karjalassa alkoi jälleenrakentaminen.
Neuvostoliitossa alkanut jälleenrakentaminen nieli valtavat määrät rakennustarpeita, erikoisesti puutavaraa. Karjalan metsäteollisuutta koneistettiin nopeasati ja niinpä Karjalassa kaadettiin jo 1950-luvulla vuosittain 20 miljoonaa m3 puuta, vaikka metsien tuotto olisi riittänyt vain runsaaseen puoleen siitä. Siitä alkoivat Karjalan metsien ”barbaariset” (kirjailija Ortjo Stepanov) avohakkuut, joita ei ole satu pysäytetyksi vieläkään.
Maatalouden kollektivisointi ja pienten kylien tuho
Sodan jälkeen perustettiin myös uudelleen kolhoseja, joiden perustaminen oli aloitettu jo 1920-1930 luvulla. Uhtuan piirissä oli vuonna 1947 kesän mentyä 16 kolhoosia. 1950-luvun loppupuolella alkoi Moskovasta saatujen ohjeiden mukaan pienien kolhoosien yhdistäminen – ns. ”perspektiivittömien kylien likvidoiminen”.
Aikaisemmista 16 kolhoosista tehtiin neljä; Uhtuan, Vuokkiniemen, Vuonnisen ja Jyskyjärven kolhoosit. Tämän seurauksena 315 perheen täytyi siirtyä uusien yhteistalouksien keskuksiin. Näin autioituvat monet ikivanhat kylät, joiden useampien rakennuksetkin tuhottiin paluun estämiseksi. Tällaisia olivat mm. Akonlahti, Tollojoki, Latvajärvi, Jyvälahti, Pistojärvi, Ponkalahti, Venehjärvi, Pirttilahti, Alajärvi, Haikola ja Kivijärvi.
Venäläistäminen
Vielä vuoteen 1956 koulut Vienan Karjalaisissa kylissä olivat suomenkielisiä. Sen jälkeen kun Suomalais-Karjalainen Neuvostotasavalta lakkautettiin ja muutettiin Karjalan Autonomiseksi Sosialistiseksi Neuvostotasavallaksi vuonna 1956, alkoi määrätietoinen venäläistäminen. Koulujen kieleksi tuli venäjä. Petroskoin Yliopistosta lakkautettiin suomenkielinen osasto ja lastentarhoissa opettajia kiellettiin puhumasta lapsille heidän äidinkielellään tai kotimurteellaan.
Kostamus
Pian sodan jälkeen ryhdyttiin tutkimaan Kostamuksen malmivaroja, jotka olivat tunnettuja aikaisemmilta ajoilta. Kaivoskaupungin rakentaminen alkoi 1970-luvulla ja suuri yhteistyöprojekti suomalaisten kanssa kesti noin 10 vuotta. Sen tuloksena entisen Kontokin kylän vaiheille rakennettiin n. 30.000 asuakkaan vuoriteollisuuskombinaatti. Kostamus valmistui 1983.
Kostamus on muuttanut voimakkaasati Vienan Karjalan väestörakennetta ja taloutta. Kaupunki vetää puoleensa nuorta työikäistä väestöä Vienan kylistä ja näin väestön ikärakenne kylissä muuttuu. Kaivoksen ja kombinaatin aiheuttamat ympäristövauriot ovat myös vakavia, eikä Karjalan Tasavallalla ole varoja ryhtyä niitä korjaamaan. Laitosta rakennettaessa Kostamuksen järvi uhrattiin jätealtaaksi ja se saatiin padottua siten, ettei jätteet päässeet Kuittijärveen. Tällä hetkellä pato vuotaa ja aiheuttaa vesistövaurioita.
Avautuminen
Kun Neuvostoliitto loppui 1990 alussa alkoi myös Vienan Karjalassa uusi aika. Kesällä 1990 pidettiin Vuokkiniemen Lietosaaressa Pruasniekka, joka oli uuden pitäjäseuratoiminnan avaus rajantakaiseen Karjalaan.
Uudessa tilanteessa on Karjalan Sivistysseuralla ollut jälleen keskeinen osa vienalais-suomalaisten siteiden uudelleen solmimisessa. Myös monet muut yhteisöt ja yksityiset henkilöt ova tehneet hyvää ja tulokesellista työtä Vienan Karjalan uuden henkisen ja taloudellisen hyvinvoinnin hyväksi.
Uhtuan Seudun Perinneseura perustettiin 11.12.1991. Tänä päivänä sen toiminta jatkuu Uhtua-Seura nimisenä.